maanantai 28. syyskuuta 2015

Utakleiv Beach

Nätti auringonlasku, vuoret ympärillä, hiekkaranta, meri, lampaat kulkemassa vapaana värikkäiden telttojen seassa (ja herättämässä aamulla teltan vieressä määkien!),.. Ehottomasti minun lempparitelttailupaikka ikinä tuo Utakleivin leirintäalue Lofooteilla! Oli kyllä aivan ihana paikka ja tuola ois mielellään viettäny enemmänki ku yhen yön. Suosittelen tuota leiripaikkaa kaikille, jotka Lofooteille meinaa mennä. Paikka oli kylläkin maksullinen, mutta minkäänlaista henkilökuntaa ei sielä ollu, vaan raha jätettiin portilla olevaan boksiin, ja paikalla oli kyltin mukaan valvontakamera. Meillä ei Norjan kruunuja ollu ollenkaan, eikä eurojakaan muutamaa kymmentä senttiä enempää, joten jätettiin siihen laatikkoon kaikki pikkuhilut mitä meiltä löyty.. Mietittiin että taitaa olla semmonen, että oman tunnon mukaan joko maksaa tai sitten ei..














sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Hiking in Lofoten

Hups, vähän vissiin venähtäny Lofoottien reissun kuvien postaaminen! Eihän siitä reissusta ole ku reilut kaks kuukautta.. Minusta ei vissiin oikeen bloggaajaksi ole ku tää postaustahtiki on niin "hurja" että...:D Johtuu varmaanki siitä, että en jaksa nykyään istua koneen ääressä yhtään.. Kameran muistikortit on varmaan kaikki lähes täynnä kuvia, enkä meinaa ees jaksaa siirtää niitä koneelle. Silti haluaisin kuviani jakaa muiden nähtäville. Aika ristiriitasta. Tosin oonhan mie instagramiin melko tiheään kuvia julkassu. Minut löytää sieltä nimimerkillä @juuuuuli (ja mummolle linkki: https://instagram.com/juuuuuli/). Vois kyllä ottaa itteä niskasta kiinni ja alkaa taas vähän postailemaan ku onhan tää mukavaa hommaa ja julkastavia kuviaki vaan kertyy lisää koko ajan!

Nyt kuitenki siihen asiaan, eli Lofoottien reissuun ja meiän pikku vaellukseen:

Tosiaan meille suositeltiin yhtä vaellusreittiä ja päätettiin sitte yhtenä päivänä käyä se kävelemässä. Auton navigaattorihan ohjas meiät ihan väärään paikkaan, mutta tien päässä luultiin olevamme oikeassa paikassa. Etittiin parkkipaikka, vaihettiin vaatteet ja lähettiin reput selässä kävelemään ja ettimään vaellusreitin lähtöpistettä. Vähän harhailtiin sielä lähistöllä kunnes päätettiin että noussaan pikkusen vuoren rinnettä ylöspäin, että voitais sieltä se reitti nähä. No, eipä semmosta näkyny missään.

Kiivettiin vaan ylöspäin ja kohta huomattiinki olevamme sen verran korkealla, että eihän me voitu vaan luovuttaa ja lähteä takasin autolle, vaan jatkettiinki matkaa kohti huippua mikä sieltä rinteestä nähtiin. Rinne muuttu vaan jyrkemmäksi ja kyllähän sielä nelinkontin joutu lopulta kiipeämään.. Lukemattomien välikuolemien jälkeen huomattiin, että meiän "huippu" ei todellakaan ole oikea huippu, vaan sinne on vielä paljon matkaa.. Mehän ei mitään luovuttajia olla, joten tsempattiin vaan toisiamme ja jatkettiin matkaa jalat täristen aina muutama metri kerrallaan.



Nousua jatkettiin niin kauan, että eteenpäin ei vaan ollu mahollista enää jatkaa. Meiän eessä nimittäin oli ihan hirveä jyrkänne ja jos ois jatkanu kävelemistä suoraan, niin oltais kyllä pian oltu molemmat ihan muusina, enkä tässä nyt kirjottelis näitä juttuja, haha! Matkaan autolta huipulle kesti suunnilleen 2,5h ja olihan se nousu ihan hullun rankkaa! Rankin vaellus ikinä.. Mutta kattokaapas näitä maisemia! Kyllä tuola kelpas eväitä syödessä ihailla näkymiä!








Autolle palaamista me vähän sielä huipulla kauhisteltiin ku tiiettiin että pitää palata sitä samaa reittiä takasin. Mietittiinki että hakiskohan joku meiät sieltä helikopterilla pois.. No, helikopteria ei tullu ja me lähettiin eväiden syönnin ja kunnon kuvaussessioiden jälkeen kohti autoa. Tuntu aika vaaralliselta kulkea sitä jyrkkää rinnettä alaspäin. Jos ois kaatunu, niin ois varmaan lähteny pyörimään alas..

No mutta, mehän selvittiin autolle ehjin nahoin voittajafiiliksellä!

Tosiaan alkuperänen suunniteltu vaellus ois ollu kuulemma "alle tunnin suuntaansa vaikeakulkuista maastoa....lopussa palkitsee", mutta meiän vaellusreittiä vois kuvailla näin: "muutama tunti superhyperrankkaa nousua, huipulla hienoimmat maisemat ikinä, alas tullessa tunnin verran vaikeakulkuista maastoa".

Mie uskon että kaikella on tarkoituksensa ja niinhän mie tuona päivänä sitä taas todistin. Ihan varmasti meillä oli paljon siistimpi vaellus tuommosella merkitsemättömällä reitillä, jolla ei näkyny yhtään ketään muita, ku että oltais päädytty sille mahollisesti turistien kansoittamalle reitille, jonka tosi moni on kulkenu ja tulee kulkemaan. Mehän satuttiin myös olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, sillä kiivetessä ylöspäin Anne bongas meressä "SUP-lautailijan", joka välillä katos veden alle. Tajuttiin kohta että sielähän on pari valasta uiskentelemassa!

Ei vaan ois siistimpää vaellusta voinu ollakaan, ja tää pikku seikkailuhan on kyllä ehottomasti minun viime kesän paras muisto! :)